torstai, 6. lokakuu 2016

Lapset, me eroamme...

Sovimme kaikki valmiiksi vuorosanoja myöden. Sovimme yhteisestä vastuusta jonka kannamme. Mieheni hyväksyi jo tilanteen jollakin tasolla.

Hetki läheni, kaikki oli valmista: syyt ja selitykset, isän uusi koti ja asumisjärjestelyt. Simppeli paketti joka hajoittaisi lastemme turvallisen elämän. Olin kova kuin kivi ulospäin. Sisälläni olin hädissäni, huusin tuskaani hiljaa. Rakkaudeton koti vastaan onnellisemmat vanhemmat. Kaiken hinnan maksaisivat lapseni jotka eivät tilanneet itselleen kahden kodin arkea ja loputonta irrallisuutta. 

Pyysimme kaikki kolme lastamme istumaan kanssamme alas ja minä puhuin. Sanoja en enää muista. Sisältö oli tärkein. Äiti ja isä eroavat, muuttavat ensin erilleen ja katsovat kuinka elämä lähtee rullaamaan. Rakkutemme on muuttunut ystävyydeksi, emme ole enää avioparin kaltainen yksikkö.

Nuorin itki kahdeksan vuotiaan tavoin muutaman kyyneleen ja kyseli isän kodista. Keskimmäinen kolmetoista ikäinen hajosi palasiksi, lapsistamme perhekeskeisin. Hysteerinen ja ei pyennyt käsittelemään tilannetta. Haluaa muuttaa enolleen, tappaa itsensä ja varma että elämä loppuu tähän. Esikoinen neljäntoista vanhana jo vanhan sielun omaava oli kyyneleet silmissä mutta totesi tienneensä vuosia tämän tilanteen tulevan eteen. Keskusteli asiallisesti ja lähti tyttöystävälleen.

Halasin lapsiani samalla kun tunsin pettäneeni heidät. Olin petturi, koko perheen rikkoja.

Lähdin koirani kanssa metsään jossa itkin ja huusin suruani pitkään. Paska ihminen. Sinä päivänä en löytänyt vapauttavaa tunnettani, olin täynnä mustaa ja tunsin vain valtavaa pettymystä itseäni kohtaan.

torstai, 1. syyskuu 2016

Elämäni mies ja suuri rakkaus, erotaan

Muistan kuinka sumuisessa tunnetilassa järjestelin lapsemme toisaalle hoitoon yöksi. Mieheni ei pitänyt tätä mitenkään ihmeellisenä asiana, olimme yhteisen kahdeksantoista vuoden aikana pitäneet yhteistä aikaa aina tärkeänä.

Istutin hänet pöydän ääreen ja en säästellyt sanojani. Kerroin että me muutamme nyt eri osoitteisiin. Eroamme. Mieheni, elämäni rakkaus romahti, pyysi ja aneli ettei näin kävisi. Pyysi minua miettimään ja samalla sanoi aina tienneensä että lopulta minä lähden. En suostunut parisuhdeterapiaan, en miettimään, en lykkäämään väistämätöntä. Lupasin kuitenkin että olemme ensin asumuserossa, kuusi kuukautta pohtimista.

Mieheni oli varma että sinä aikana tajuan kuinka hyvin kaikki on ja voimme palata yhteen. Saman illan aikana itkimme paljon yhdessä ja sovimme käytännöistä. Minä jäisin taloomme ja mieheni muuttaisi pois. Annamme itsellemme viikon aikaa jonka jälkeen kerromme lapsillemme, kerromme päätökseen olleen yhteinen. Emme tappele, lapsemme ovat tärkeintä. 

En muista montaa yhtä rikki revittyä ihmistä nähneeni kuin mieheni. Itkuinen ja hädissään. Huutaa suruaan ja välillä poistuu paikalta. Pelkäsin hänen vahingoittavan itseään, minun oli jaksettava. 

Viikossa olimme löytäneet hänelle asunnon. Välimatkaa talollemma olisi vain kilometri. Lapsien olisi helppoa kulkea siinä. He tulisivat asumaan molempien luona. Ostin miehelleni valmiiksi huonekaluja ja vein niitä uudelle asunnolle. Mieheni oli niin lamaantunut että kaikki energiani meni hänen kannattelemiseensa. Pelkäsin joka hetki hänen itsemurhaansa. 

Lukuisia kertoja olin jo soittamassa ambulanssia joka veisi hänet hoitoon. Hän ei suostunut menemään minnekään, keskustelu ei kuulemma auta. Hän keksi lukuisia keinoja kuinka korjata liittomme. Liian myöhään, useita vuosia liian myöhään. Rikkinäisestä ei saa ehjää vaikka kuinka paikkailisi. Tarvitaan kahden ihmisen tahto olla yhteinen yksikkö, minä en halunnut. Vapisin ajatuksestakin jäädä liittoomme. Koin kuin tukisin veljeäni, en aviomiestäni.

En kertonut kenellekään. Kannoin kuormaa yksin. Halusin lastemme saavan tiedon ennen muuta sukua ja ystäviämme. Sovimme päivän jolloin kerromme ja keskityimme keräämään kaikki voimamme lastemme kannattelua varten.

Minun tekemä päätökseni tulisi murskaamaan heidän maailmansa. Ei enää samaa turvallista ydinperhettä, ei yhdessä eläviä vanhempia. Tilalla kaksi kotia, rikki revitty isä ja onnellinen äiti. Muistan lukeneeni runon joka meni syvälle tunteisiini ja aiheutti tuon ajan ainoan hysteerisen itkukohtauksen.

Se tekee kipeää

Vaikka katselen vain sivusta

miten kaikki ollut on hajonnut.

Yksi kasvualusta annettu mureta

välinpitämättömyyden,

rakkaudettomuuden alle.

Lapsuudenkodin annettu kylmetä.

Vaikka juuri nyt lapset tarvitsevat sitä

lämpöä ja lohtua.

Eikä mitään ole tehtävissä,

kun hormit ovat haljenneet.

Se tekee kipeää,

vaikka katselen vain sivusta.

-Anna's Olla-

Luin tätä lukuisia kertoja. Katselin elämääni sivusta ja odotin sovittua päivää jolloin lapsemme saisivat tietää asiasta.

tiistai, 30. elokuu 2016

Historian havinaa, kohti uutta elämää

Itsekeskeisesti kirjoitan eroni vaiheita. Miltä minusta tuntui. Miksi? Kukaan ei ole minulta sitä kysynyt. Hymyillen ja vahvana olen mennyt kaiken lävitse, yhden kiukun olen itselleni sallinut muiden silmissä. Minä olen se muuri johon muu maailma nojaa, minun täytyy jaksaa.

Oikeammin, kyllä minulta kysyttiin vointia ja jaksamista. Vastasin aina että kaikki on hyvin, minä jaksan. En voi kuin jaksaa.

Muistan kuinka tapasin nuorena kahdeksantoista vuotiaana mieheni. Olin lähtenyt maailmalle jo hyvin nuorena ja elänyt liian aikaisin liian paljon. Tuleva mieheni oli upea, valloittava hymy ja positiivisuus saivat polveni tutisemaan ja vatsaani perhosia. Näimme vain toisemme ja rakastimme lujasti, aivan täysillä, molemmat. Olimme kuin yö ja päivä. Minä tulta ja tappuraa, maailman tuulissa pyörinyt. Mieheni pienen paikkakunnan kasvatti, hyvin suppeaa elämää viettänyt. Menimme naimisiin minun ollessani kahdenkymmenen, lapsi syntyi kun olin kaksikymmentäyksi. 

Toinen lapsemme syntyi vuoden kuluttua. Olimme onnellisia. Opiskelimme vuorotellen ja ostimme kodin. Muistan kuinka paha olo sai valtaansa minut vuosien kuluttua, halusin erota. Kirjoitin jo paperit valmiiksi, en ikinä näyttänyt niitä kenellekään. Olin raskaana. Piti olla mahdotonta että saan enempää lapsia. Nuorin lapsemme syntyi kun olin kaksikymmentäseitsemän. Rakastin lapsiani, en miestäni.

Rakkaus on mielenkiintoinen. Intohimo laimenee ja tilalle syntyy kiintymys. En pidä siitä. Rakastan riipivää ja repivää tunnetta kun kaipaa ja haluaa toista ihmistä. Kerroin nuorimman lapseni syntymän jälkeen miehelleni haluavani erota. Hän ei kestänyt sitä. Mieheni itkiessä edessäni päätin jatkaa. Jatkaa muiden vuoksi. Lasteni ja mieheni joka rakasti, rakastaa edelleen.

Elimme hyvää elämää. Omakotitalo, matkustimme, lapsemme ja me harrastimme. Olimme sosiaalisia ja meillä oli paljon ystäviä. Vain mieheni tiesi etten minä halunnut olla siinä. Käytin kaiken energiani lapsiimme ja töihini, loin uraa jopa perheelämämme kustannuksella. 

Osittain tiedostaen, osittain tiedostamatta rakensin itselleni tulevaisuutta. Maailmaa jossa pärjään ilman miestä. Olen kylmä, olen aina elänyt niin että pärjään yksinkin. Vaikka puolisoni olisi kuollut tai jättänyt minut niin olisin aina pärjännyt, henkisesti ja taloudellisesti. En halua olla muista riippuvainen. Hankin itselleni elämän jossa en ollut taloudellisesti riippuvainen kenestäkään.

Päätin erosta ensin yksin, kaksi vuotta sitten lupasin itselleni että minulla on siihen oikeus. Oikeutin mielessäni itselleni hyvää oloa ja tulevaisuutta. Sanoin miehelleni että eroamme, ohimennen kun siivosimme. Hän totesi ettei niin tule tapahtumaan, lapset tarvitsevat perheen. Sen päivän jälkeen en halunnut enää pienintäkään läheisyyttä, en halunnut korjata mitään. Miten voi korjata jotakin mikä ei ole rikki? Ei ole rikki olevaa suhdetta, on vain kaksi erillään elävää ihmistä joita kutsutaan aviopariksi.

Muistan kuinka olin koirani kanssa lenkillä syksyisessä vesisateessa. Pimeää, tuulista ja kylmää. Kuulokkeista alkaa Anna Puun kappale ´"Kohta vapaita". Jalkani eivät kantaneet. Itkin polulla kuin en ikinä siitä pääsisi ylös. Olin vapaa, minä selviäisin. Kaikki selviävät jos minä jaksan.

Seison kuopan vieressä

kaivoin sen ihan itse omin pienin kätösin

vaikka tarjosit apua sinäkin.

Siinä se valmiina odottaa,

syvyyttä kuusi jalkaa.

Siinä minä olin, vuosia erosta haaveilleena. Olin valmis, minä eroaisin ja alkaisin onnelliseksi.

Kävelin kotiin ja menin suihkuun. Vatsassani oli perhosia, minua odotti uusi elämä, saisin taas hengittää ja elää. Saisin olla minä.

maanantai, 29. elokuu 2016

Blogi minulle? Miks ei!

Puhutaan ruuhkavuosista, käydään läpi kriisejä ja haetaan niihin vertaistukea. Mitä jos en sovikaan kaavaan johon koen muiden taipuvan elämän myrskyjen keskellä. Raadolliset tunteet ja kysymykset joita huudan yksin ilmaan.

Loputon itku ja tuska. Ilo ja riemu. Huoli ja halauksen puute. Yksin, aivan helvetin yksin.

Edellä pohdintoja joita olen kalenterini kulmaan kirjoitellut viimeisen reilun vuoden aikana. Olen nainen, ikää vielä alle neljäkymmentä. Minulla on kolme lasta. Olen eronnut. Sanoin sen ääneen, kirjoitin. "Olen eronnut." Yllättävää mutta kyyneleet valuvat silmistäni samalla kun sanon sen ääneen.

Eromme on ollut minulle hyvästä, voin hyvin. Miksi itken? Itken koska en onnistunut säilyttämään lapsilleni ehjää perhettä, vanhempia jotka ovat yhdessä ikuisesti. Olen aina kuvitellut kaikkien vaikeuksienkien keskellä vuosikausien ajan että pystyn elämään avioliitossa jossa olen tyytymätön. Onneton ja joudun tukahduttamaan minuuteni.

Eron jälkeinen elämäni on sisältänyt monia vaiheita. Mieletön vapauden tunne, suru, yksinäisyys, vahvuus, ilo, häpeä, ylpeys. Olen käynyt läpi varmaankin kaikki tunnetilat joita ihminen voi käydä. Onneksi minulla on ystäviä joihin voin turvata, he keksivät tekemistä ja auttavat jos pyydän. Pyydänkö? No en tietenkään.

Minut tunnetaan vahvana naisena joka nauraa paljon ja auttaa muita. Työssäni olen esimiesasemassa ja johdan organisaatiota joka vaatii minulta paljon aikaa ja kykyä toimia tilanteessa kuin tilanteessa. Lapseni ovat teini-iässä, nuorin vielä alakoulussa. Ystäväni ovat naimisissa, muutamia sinkkuja, osa eronneita mutta uusissa suhteissa. Minä ja mieheni olimme juuri se pariskunta joka antoi muille toivoa ikuisesta rakkaudesta ja avioliitosta, eivät uskoneet eroamme. Minä olen se nainen joka luotsaa kaikki tilanteet, on vahva ja huolehtii muista. En minä ketään tarvitse. Hetkittäin en usko itse tätä vaikka sellaisena minut tunnetaan.

Miksi kerron näistä piirteistä? Blogissani tulen käymään läpi yleistyksiä vahvoista naisista, hyvin henkilökohtaisella tasolla. Rohkeasti revin auki haavat ja lähden liikkeelle miksi joku haluaa lähteä tasaisesta, tavallisesta liitosta johon ei sisälly väkivaltaa, alkoholia tai muuta suurta kriisin aihetta. Olen ehjä, olen rohkeasti minä. Vahva ja herkkä. Olen kokonainen ja ylpeä itsestäni.