Itsekeskeisesti kirjoitan eroni vaiheita. Miltä minusta tuntui. Miksi? Kukaan ei ole minulta sitä kysynyt. Hymyillen ja vahvana olen mennyt kaiken lävitse, yhden kiukun olen itselleni sallinut muiden silmissä. Minä olen se muuri johon muu maailma nojaa, minun täytyy jaksaa.

Oikeammin, kyllä minulta kysyttiin vointia ja jaksamista. Vastasin aina että kaikki on hyvin, minä jaksan. En voi kuin jaksaa.

Muistan kuinka tapasin nuorena kahdeksantoista vuotiaana mieheni. Olin lähtenyt maailmalle jo hyvin nuorena ja elänyt liian aikaisin liian paljon. Tuleva mieheni oli upea, valloittava hymy ja positiivisuus saivat polveni tutisemaan ja vatsaani perhosia. Näimme vain toisemme ja rakastimme lujasti, aivan täysillä, molemmat. Olimme kuin yö ja päivä. Minä tulta ja tappuraa, maailman tuulissa pyörinyt. Mieheni pienen paikkakunnan kasvatti, hyvin suppeaa elämää viettänyt. Menimme naimisiin minun ollessani kahdenkymmenen, lapsi syntyi kun olin kaksikymmentäyksi. 

Toinen lapsemme syntyi vuoden kuluttua. Olimme onnellisia. Opiskelimme vuorotellen ja ostimme kodin. Muistan kuinka paha olo sai valtaansa minut vuosien kuluttua, halusin erota. Kirjoitin jo paperit valmiiksi, en ikinä näyttänyt niitä kenellekään. Olin raskaana. Piti olla mahdotonta että saan enempää lapsia. Nuorin lapsemme syntyi kun olin kaksikymmentäseitsemän. Rakastin lapsiani, en miestäni.

Rakkaus on mielenkiintoinen. Intohimo laimenee ja tilalle syntyy kiintymys. En pidä siitä. Rakastan riipivää ja repivää tunnetta kun kaipaa ja haluaa toista ihmistä. Kerroin nuorimman lapseni syntymän jälkeen miehelleni haluavani erota. Hän ei kestänyt sitä. Mieheni itkiessä edessäni päätin jatkaa. Jatkaa muiden vuoksi. Lasteni ja mieheni joka rakasti, rakastaa edelleen.

Elimme hyvää elämää. Omakotitalo, matkustimme, lapsemme ja me harrastimme. Olimme sosiaalisia ja meillä oli paljon ystäviä. Vain mieheni tiesi etten minä halunnut olla siinä. Käytin kaiken energiani lapsiimme ja töihini, loin uraa jopa perheelämämme kustannuksella. 

Osittain tiedostaen, osittain tiedostamatta rakensin itselleni tulevaisuutta. Maailmaa jossa pärjään ilman miestä. Olen kylmä, olen aina elänyt niin että pärjään yksinkin. Vaikka puolisoni olisi kuollut tai jättänyt minut niin olisin aina pärjännyt, henkisesti ja taloudellisesti. En halua olla muista riippuvainen. Hankin itselleni elämän jossa en ollut taloudellisesti riippuvainen kenestäkään.

Päätin erosta ensin yksin, kaksi vuotta sitten lupasin itselleni että minulla on siihen oikeus. Oikeutin mielessäni itselleni hyvää oloa ja tulevaisuutta. Sanoin miehelleni että eroamme, ohimennen kun siivosimme. Hän totesi ettei niin tule tapahtumaan, lapset tarvitsevat perheen. Sen päivän jälkeen en halunnut enää pienintäkään läheisyyttä, en halunnut korjata mitään. Miten voi korjata jotakin mikä ei ole rikki? Ei ole rikki olevaa suhdetta, on vain kaksi erillään elävää ihmistä joita kutsutaan aviopariksi.

Muistan kuinka olin koirani kanssa lenkillä syksyisessä vesisateessa. Pimeää, tuulista ja kylmää. Kuulokkeista alkaa Anna Puun kappale ´"Kohta vapaita". Jalkani eivät kantaneet. Itkin polulla kuin en ikinä siitä pääsisi ylös. Olin vapaa, minä selviäisin. Kaikki selviävät jos minä jaksan.

Seison kuopan vieressä

kaivoin sen ihan itse omin pienin kätösin

vaikka tarjosit apua sinäkin.

Siinä se valmiina odottaa,

syvyyttä kuusi jalkaa.

Siinä minä olin, vuosia erosta haaveilleena. Olin valmis, minä eroaisin ja alkaisin onnelliseksi.

Kävelin kotiin ja menin suihkuun. Vatsassani oli perhosia, minua odotti uusi elämä, saisin taas hengittää ja elää. Saisin olla minä.