Muistan kuinka sumuisessa tunnetilassa järjestelin lapsemme toisaalle hoitoon yöksi. Mieheni ei pitänyt tätä mitenkään ihmeellisenä asiana, olimme yhteisen kahdeksantoista vuoden aikana pitäneet yhteistä aikaa aina tärkeänä.

Istutin hänet pöydän ääreen ja en säästellyt sanojani. Kerroin että me muutamme nyt eri osoitteisiin. Eroamme. Mieheni, elämäni rakkaus romahti, pyysi ja aneli ettei näin kävisi. Pyysi minua miettimään ja samalla sanoi aina tienneensä että lopulta minä lähden. En suostunut parisuhdeterapiaan, en miettimään, en lykkäämään väistämätöntä. Lupasin kuitenkin että olemme ensin asumuserossa, kuusi kuukautta pohtimista.

Mieheni oli varma että sinä aikana tajuan kuinka hyvin kaikki on ja voimme palata yhteen. Saman illan aikana itkimme paljon yhdessä ja sovimme käytännöistä. Minä jäisin taloomme ja mieheni muuttaisi pois. Annamme itsellemme viikon aikaa jonka jälkeen kerromme lapsillemme, kerromme päätökseen olleen yhteinen. Emme tappele, lapsemme ovat tärkeintä. 

En muista montaa yhtä rikki revittyä ihmistä nähneeni kuin mieheni. Itkuinen ja hädissään. Huutaa suruaan ja välillä poistuu paikalta. Pelkäsin hänen vahingoittavan itseään, minun oli jaksettava. 

Viikossa olimme löytäneet hänelle asunnon. Välimatkaa talollemma olisi vain kilometri. Lapsien olisi helppoa kulkea siinä. He tulisivat asumaan molempien luona. Ostin miehelleni valmiiksi huonekaluja ja vein niitä uudelle asunnolle. Mieheni oli niin lamaantunut että kaikki energiani meni hänen kannattelemiseensa. Pelkäsin joka hetki hänen itsemurhaansa. 

Lukuisia kertoja olin jo soittamassa ambulanssia joka veisi hänet hoitoon. Hän ei suostunut menemään minnekään, keskustelu ei kuulemma auta. Hän keksi lukuisia keinoja kuinka korjata liittomme. Liian myöhään, useita vuosia liian myöhään. Rikkinäisestä ei saa ehjää vaikka kuinka paikkailisi. Tarvitaan kahden ihmisen tahto olla yhteinen yksikkö, minä en halunnut. Vapisin ajatuksestakin jäädä liittoomme. Koin kuin tukisin veljeäni, en aviomiestäni.

En kertonut kenellekään. Kannoin kuormaa yksin. Halusin lastemme saavan tiedon ennen muuta sukua ja ystäviämme. Sovimme päivän jolloin kerromme ja keskityimme keräämään kaikki voimamme lastemme kannattelua varten.

Minun tekemä päätökseni tulisi murskaamaan heidän maailmansa. Ei enää samaa turvallista ydinperhettä, ei yhdessä eläviä vanhempia. Tilalla kaksi kotia, rikki revitty isä ja onnellinen äiti. Muistan lukeneeni runon joka meni syvälle tunteisiini ja aiheutti tuon ajan ainoan hysteerisen itkukohtauksen.

Se tekee kipeää

Vaikka katselen vain sivusta

miten kaikki ollut on hajonnut.

Yksi kasvualusta annettu mureta

välinpitämättömyyden,

rakkaudettomuuden alle.

Lapsuudenkodin annettu kylmetä.

Vaikka juuri nyt lapset tarvitsevat sitä

lämpöä ja lohtua.

Eikä mitään ole tehtävissä,

kun hormit ovat haljenneet.

Se tekee kipeää,

vaikka katselen vain sivusta.

-Anna's Olla-

Luin tätä lukuisia kertoja. Katselin elämääni sivusta ja odotin sovittua päivää jolloin lapsemme saisivat tietää asiasta.