Sovimme kaikki valmiiksi vuorosanoja myöden. Sovimme yhteisestä vastuusta jonka kannamme. Mieheni hyväksyi jo tilanteen jollakin tasolla.

Hetki läheni, kaikki oli valmista: syyt ja selitykset, isän uusi koti ja asumisjärjestelyt. Simppeli paketti joka hajoittaisi lastemme turvallisen elämän. Olin kova kuin kivi ulospäin. Sisälläni olin hädissäni, huusin tuskaani hiljaa. Rakkaudeton koti vastaan onnellisemmat vanhemmat. Kaiken hinnan maksaisivat lapseni jotka eivät tilanneet itselleen kahden kodin arkea ja loputonta irrallisuutta. 

Pyysimme kaikki kolme lastamme istumaan kanssamme alas ja minä puhuin. Sanoja en enää muista. Sisältö oli tärkein. Äiti ja isä eroavat, muuttavat ensin erilleen ja katsovat kuinka elämä lähtee rullaamaan. Rakkutemme on muuttunut ystävyydeksi, emme ole enää avioparin kaltainen yksikkö.

Nuorin itki kahdeksan vuotiaan tavoin muutaman kyyneleen ja kyseli isän kodista. Keskimmäinen kolmetoista ikäinen hajosi palasiksi, lapsistamme perhekeskeisin. Hysteerinen ja ei pyennyt käsittelemään tilannetta. Haluaa muuttaa enolleen, tappaa itsensä ja varma että elämä loppuu tähän. Esikoinen neljäntoista vanhana jo vanhan sielun omaava oli kyyneleet silmissä mutta totesi tienneensä vuosia tämän tilanteen tulevan eteen. Keskusteli asiallisesti ja lähti tyttöystävälleen.

Halasin lapsiani samalla kun tunsin pettäneeni heidät. Olin petturi, koko perheen rikkoja.

Lähdin koirani kanssa metsään jossa itkin ja huusin suruani pitkään. Paska ihminen. Sinä päivänä en löytänyt vapauttavaa tunnettani, olin täynnä mustaa ja tunsin vain valtavaa pettymystä itseäni kohtaan.